Close
mesh/mɛʃ/

Jatkan maalaamista siitä, mihin se jäi kun lopetin vuonna 2009. Lily van der Stokkerin sokerikuorrutuksen väriset ääriviivat ja teepussien kyljestä reväistyt koristeelliset muodot loksahtavat toisiinsa liian sujuvasti . Tuntuu hyvältä levittää akryyliväriä valkoiselle seinälle. Sekoitan valkoista ja neonvihreää maalia siveltimellä, väri tunkeutuu harjasten tyveen asti ja saa ne harottamaan. Olin ehtinyt unohtaa, miten nopeasti maali alkaa kuivua. Seuraavana päivänä maalinahkaa voi repiä levyinä irti kivisavipaketista löytyneeltä muovipaletilta. Tuottaa tyydytystä värittää ääriviivojen sisään jäävä alue, jäljen ei tarvitse olla tasaista mutta lastulevyn valkoiset kolot pitää täyttää. Lattialla sininen muovirulla avautuu, levittyy seinänvierustalle ja kääriytyy takaisin tarvittaessa, sen pinnalla näkyy vielä edellisen projektin jäljiltä liitukynäpesuveden saostumia. Kirjoitimme keväällä 2013 mitä sattuu oviaukossa riippuneelle muovikankaalle ja annoimme vielä vauvojen värikylpyryhmän tehdä omia merkintöjään lattialla levänneelle osuudelle. Kaikki piti lopulta pestä pois mutta valumat ja saostumat jäivät, ne hehkuivat kivasti blue screenin sinistä vasten. Lisään vähän ennen sulkemisaikaa saostumarivin viereen paletille jääneet paksummat maalintähteet, kadmiumpunaisen joka oli liian voimakasta aloittamiseen ja varmaan olisi vaikeampaa peittää valkoisella lateksilla kuin sumratut pastellit, ja sen kyljestä tummat lohenpunaiset joissa valkoinen taittaa kadmiumia ja jota yritin saada kirkastettua fluoresoivalla oranssilla. Yritys on tuomittu epäonnistumaan, fluoresoivien peittävyys kun on varmasti huonoimmasta päästä ja kadmiumpunainen voimakaspigmenttinen. En erityisemmin pidä punaisesta akryylistä, en varsinkaan valkoisella taitetusta. Kivoja lasyyreja voisi saada tehtyä, jos maalaisi sillä kuultavasti valkoiselle. Tietenkin punaista voi käyttää pohjamaalauksessa. Yhden orientaalin lohenpunaisen verkkokaavioruudun päälle sivelin ohutta tuubiokraa, se ei muuttunut paremmaksi mutta ei ainakaan ole enää punainen. Voi olla, että teen ruutuja tai mieluummin solmuja jokaisella mukana olevalla tuubivärillä, jonka taitan aina valkoisella. Budjetti on rajallinen ja musteensinisen seinän peittämiseksi valkoisella täytyy levittää monta kerrosta. Voi tietenkin olla, että koko seinä on kannattavampaa laittaa roskalavalle kuin maalata se taas valkoiseksi. Eräs näyttelyurakoitsija mainitsi, että seinärakenteita ollaan kokonaisuudessaan uudistamassa. Liikuteltaviin seiniin tulee metallirungot, ne ovat sitten kai joustavampia ja järkevämpiä kuin kertopuiset tee-se-itse-seinämät. Seinät ovat tässä tilassa erityisen painavasti läsnä, ne kaikki ovat kelluvia, siirreltäviä, muokkautuvia. Itse rakennuksen seinät on suojeltu näyttelyiltä ja yleisöltä. Katto ja lattia ovat näkyvissä, suojeltuja nekin. Näyttelyesineetkin tarvitsevat suojelua. Kertopuurakenteiset seinät ovat käyttötavaraa, samoin meidän nurkkauksemme esineet. Areenan idea on muutenkin se, että siellä suojelun astetta voidaan laskea. Taide-esineet ovat taiteilijoiden omistuksessa. Sisään voi päästää esimerkiksi luonnonvaloa, kun lux-määriä ei tarvitse kontrolloida. Olemme kuitenkin kontrollin piirissä. Orgaaniset elementit täytyy pakastaa, ennen kuin ne saa tuoda tilaan. Riippumatto on ollut nyt kaksi viikkoa pakkasessa. Ennen kuin mesh avattiin yleisölle, kannoimme tilaan kokeeksi akryylipeilejä ja alumiinikuutioita varastosta. Peililevyn pinnalla liikkui joku. Mustasiipinen, punatäpläinen pistepirkko käveli pystysuoraa pintaa ja sen maha heijastui peilistä. Peitinsiivissä oli valkoista härmää. Kuvasin videota, mutta puhelimen kamera ei onnistunut tarkentamaan päähenkilöön, videossa se erottuu sumeana täplänä peilimaailman pinnalla. Käänsin päätäni ja keskityin hetkeksi johonkin muuhun, ja olento oli poissa. Ehkä pedolle ei löytynyt tarpeeksi ruokaa epäorgaanisessa metalli- ja mineraaliympäristössä ja sen kitiinikuori oli siksi huonossa kunnossa. Pakastaminen ei ole tietenkään mikään ongelma. Siitä huolimatta olemme valikoineet rakennuspalikoiksemme alumiinia, alumiinia, alumiinia, muovia rullalla ja muovia erilaisina valettuina kappaleina, joiden sisällä on virtapiirejä ja metalleja, alumiinia verhoiltuna karmiiniin vivahtavalla polyesterillä, maalattua terästä, akryylilieriöitä, kristallihiekkaa, lasiputkia ja puukuitulevyrakenteita, nyt esimerkiksi. Muun muassa alumiini aiheuttaa ahdistusta. Alumiini, jota käytetään kosmetiikassa ja erilaisten reseptivapaidenkin lääkkeiden tehoaineena, kerääntyy soluihin ja voi aiheuttaa kaikenlaista syövistä muistisairauksiin. Alumiinin tuotanto ja jalostaminen on prosessina uncanny, niin kuin kaivos- ja metalliteollisuus aina varmasti on. Alumiinin käsittelyprosessissa syntyy verenpunaista, syövyttävää liejua, joka katsomassani dokumentissa virtasi jalostamolla sattuneen onnettomuuden jälkeen kaupungin katuja ja liuotti siinä kahlanneiden orvaskeden ja pintaverisuoniston mennessään. Tietenkään kitiinikuorellisetkaan eivät selvinneet vaurioitta. Alumiinia saadaan bauksiitista, sitä on esimerkiksi Andeilla erään suola-altaan pohjalla, ohut kerros kuoritaan esiin kunhan teollinen tuotanto saadaan käyntiin. Muutenkin bauksiittia on paljon trooppisilla alueilla, yleensä esiintymän päällä kasvaa sademetsää, joka nyljetään pois ennen kuin louhiminen voi alkaa. Alumiinin valmistaminen on niin kallista ja monimutkaista, että sen kierrättäminen on erittäin kannattavaa. Mutta kaikkihan on peräisin jostain muualta. Kiertokulkujen spiraalimainen parveilu ulottuu koskemaan useimpia asioita, joita Tapiolassa voi kuvitella tekevänsä. Harvat asiat ovat kuitenkaan peräisin lähistöltä, vaikka yritämmekin väittää työskentelymme olevan lähituotantoa. Tällaiset ajatusketjut aiheuttavat yleistä voimattomuutta. Lopulta asioiden tai tapahtumien esittäminen museossa tai taidetilassa ei voi tapahtua täydellisen mielekkäästi. Mielikuvitukseni ei riitä muodostamaan kuviota, jossa kaikki näyttelyssä oleva olisi jollain syvällisellä tavalla yhteydessä esityspaikkaan mutta siten, ettei mitään muuta paikkaa olisi käytetty hyväksi. Tai onhan oljesta ja savesta rakennettuja majoja, tai oksista punottuja kehikoita, joissa kokoonnutaan rikastavaan vuorovaikutukseen, mutta meidän maailmamme ei ole sellainen. Useimmat kappaleet liikkuvat nopeutetusti ympäriinsä. Ne eivät kiinnity. Tai sitten kiinnittyvät salaa, niin kuin mikromuovihippuset solujen seinämiin, alumiinipartikkeleiden kanssa lomittuen.


Blue screenin sininen suojamuovi on saman värinen kuin Kulturkarnevalen-kangaskassi, johon on painettu valkoisella KULTURKARNEVALEN ja LOVISA 2013. Käytän puuvillakassia maalausrättinä ja kuivaan huuhtomani siveltimet siihen. Pyyhin erityisen huolellisesti pensseleiden metalliset holkit, joihin aina jää märkää maalia. Sininen on sama Microsoft Wordin sovellusikkunan työtilan taustan alareunassa. Työtilan taustavärin voisi varmaankin vaihtaa, jos haluaisi. En erityisemmin pidä blue screenin väristäkään. Itse asiassa väri, jota luonnehdin blue screenin siniseksi, ei ole kovinkaan lähellä oikeaa blue screenin väriä. Molemmat ovat läpitunkevia sinisiä, mutta rullalla oleva muovi on hieman ultramariiniin vivahtavaa, hivenen valkoisella taitettua jumppapatjan tuntuista. En tiedä tarkemmin muovipinnoitteen koostumusta. Tuoksussa erottuu pehmentimiä. Kangaskassi on täsmälleen saman värinen, tai niin lähellä, että se on yllättävä yhteensattuma. Sekä kangaskassiin että suojamuoviin tulee maalitahroja. Kangaskassissa tahrat ovat vedensekaista väriä, koska liotan ja huuhtelen siveltimiä muovisessa pakasterasiassa ennen kuin hankaan ne kuiviksi kassin puuvillakankaaseen. Saimme kassin Vaasassa, siinä festivaalin henkilökunta toimitti meille tarvitsemamme muistitikun. Kassi on oikeastaan aika viehättävä, Kulturkarneval-fontti on parempi kuin viimevuotinen. Sininen ei haittaa minua yhtään kankaan värinä, toisin kuin muovissa tai Wordin taustalla. Sinisen muovikangasrullan ostimme vielä asuessamme Laajasalossa ostarin Pelastusarmeijan kirpputorilta. Rulla maksoi ehkä kahdeksan euroa, ostimme sen koska kangasta oli siinä aika paljon ja ajattelimme, että siitä voisi ommella jotakin monumentaalista.  Muovikangas oli kuitenkin niin paksua, että sen työstämiseen olisi tarvittu teollisuusompelukone. Katsoin netistä käytettyjä myynnissä olevia teollisuusompelukoneita, mutta ne olivat melko kalliita, valtavan isoja ja painavia ja tarvitsivat voimavirtaa. Vaikka työhuoneemme Herttoniemessä oli tilava, emme halunneet raahata ompelukonetta sinne. Kotiinkaan ei mahtunut. Työhuoneella iso pöytä keskellä huonetta täyttyi kyllä tavaroista, paperipinoista ja kuivumassa olevista astioista. Kun illalla sammutti valot, ikkunaruutujen vanhat lasilevyt taittoivat teollisuusalueen lautatarhapihojen oranssien katulamppujen valon seinille ruudukkoihin ryhmittyneiksi, aaltoileviksi raitakimpuiksi. Tuuli puhalsi sisään parista kohdasta, joissa ikkunaruudun tiivisteet olivat hapertuneet tai pudonneet ja hävinneet. Posliinikukka kuitenkin viihtyi ikkunalaudan pölyssä, viimassa ja paahteessa ja aikoi ruveta kukkimaan juuri ennen kun muutimme pois. Kasveja näkee nykyisin paljon näyttelyissä. Olisin halunnut tuoda Areenaankin porkkanan ja nauriin naatteja, olisin asetellut ne lautaselle matalaan veteen ja odottanut, että olemattomasta viipaleesta versovat napolinkeltaiset miniatyyrilehdet venyisivät joka suuntaan ja muuttuisivat vihreämmiksi ja vihreämmiksi. Sellaista vihreää on vaikea jäljitellä. Tyydyn poimimaan teepussin suojapussin kyljestä sanapareja: moroccan mint, jasmin green. Ne saavat kelvata, en yritä kuvata mitään yksi yhteen vaan sekoitan fluoresoivaa vihreää titaanivalkoiseen akryyliin. Janne on ensimmäisellä viikolla liikkunut tilassa nopeasti, hänellä on vaalea harmaameleerattu collegehuppari ja samanväriset housut. Janne liikkuu alumiiniputkista kootun kupolirakenteen sisällä ja sen ympärillä. Joka päivä hän lämmittelee ja litistää kupolin sisälle jääneellä ruuvipenkillä 60 alumiiniputken päät. Katse kiinnittyy kaikkeen alumiininväriseen ja vaaleanharmaaseen, varastosta kannetut kuutiokehikotkin sopivat kokonaisuuteen. Emma Rönnholmin yöhiipijät muistuvat mieleeni. Sanon Timolle, että Janne on silverfish. Suomenkielinen nimi sokeritoukka ei tavoita samaa välkehtivää ja poukkoilevaa liikettä pois kylpyhuoneeseen sytytetystä häikäisevästä loisteputkihämystä. Silverfish on kolmisukahäntäinen ja hopeanhohtoinen, vähittäin muotoaan muuttava kaunotar satojen miljoonien vuosien takaa. Nallenpolun ateljeeasunnon kylpyhuoneessa olen kohdannut niitä ensi kertaa sitten syyskuun 2013, kun muutimme pois Laajasalon sokeritoukkaviljelmiltä. Hopeiset kolmisukahäntäiset pitävät kosteudesta ja lämmöstä, eikä sitä yhdistelmää ole tarjolla nykyisessä maaseutuasunnossamme. Tulisijojen lähellä on tietenkin lämmin. Yhden kerran näin maalla keittiön puuhellan vieressä uunitoukan, se oli sokeritoukan näköinen mutta suurempi ja tummempi, parisenttinen ja kullankarvainen. (Uunitoukka on englanniksi firebrat.) Weegeenharmaaseen hopeanhohde sopii tietenkin paremmin. Weegeenharmaan määritelmä on se harmaa, jonka värisiksi konservointiakvaarion tieltä puretut kattoritilät on maalattu. Yksi ritilöistä on ruuvattu kiinni toiseen Areenaan asetelluista irtoseinistä, jossa lukee ylhäällä SALONKI weegeenharmailla kirjaimilla. Loput ritilöistä ovat pinottuina seinää vasten oviseinän takana. Seinässä oleva ovi ei vie erityisesti minnekään. Välillä ovessa on lappu, jossa lukee "vain henkilökunnalle". Se ei ole autenttinen lappu vaan ainoastaan jäljennös toisaalla olevasta virallisesta, tulostetusta lapusta. Oven toisella puolella on alkuperäinen käsinkirjoitettu lappu, jossa lukee "muistithan sulkea oven". Voimme silloin tällöin kutsua näyttelyvieraita kulkemaan ovesta. Teemme silloin kuitenkin selväksi, että voimme antaa heidän kulkea vain tästä yhdestä Areenassa olevasta ovesta, joka ei vie minnekään. Muihin oviin liittyen meillä ei ole valtuuksia. Toivomme kuitenkin, että kävijät liikkuisivat tilassamme muuten. Toistaiseksi kovin moni ei ole uskaltautunut kävelemään koko tilan ympäri. Työskentelymme antaa vaikutelman keskeneräisyydestä. Ryhmä ihmisiä kääntyy ensivilkaisun jälkeen oviaukolta takaisin, mutta osa heistä jää lukemaan seinäteippauksen päivämääriä. Sitten he huomaavat aikataulupaperin, jossa kerrotaan milloin työpari on läsnä tilassa. Joku tarkistaa kellonajan rannekellostaan. Sitten ryhmä tulee uudestaan ovelle ja ihmiset kävelevät tilaan varovaisen uteliaina. Sanon, että tilassa saa kyllä liikkua ja kierrellä, että se on jopa toivottavaa. Ensimmäisen viikon aikana muutamat ihmiset ovat tulleet myös juttelemaan. Ensin he tervehtivät ja kun tervehdin takaisin, he alkavat kysellä mitä huoneessa oikein on meneillään. Eräs rouva tuli museoon lämmittelemään itseään ja jäisiä käsiään. Hän kertoi, että oli miehensä kanssa tulostuttanut valokuvan kankaalle ja että tämä taulu oli nyt heidän keittiönsä seinällä. Hän totesi, ettei heidän taulunsa kuitenkaan ollut tällaista nykytaidetta kuin meidän projektimme. Toinen pariskunta huomautti näyttelytilamme vetoisuudesta. Itseäni ei yleensä ole palellut tilassa, lukuun ottamatta satunnaisia hetkiä joskus lounastauon jälkeen. Ilmastointilaitteet kyllä kohisevat tasaisesti, iltaisin kurkku saattaa käheytyä jos ei muista juoda tarpeeksi. Eräs opiskelijaryhmä ja pari muuta vierasta kävivät luonamme näyttelymme ensimmäisen päivän iltana. Heidän kanssaan selailimme näyttelytilaan tuomiamme kirjoja, joista suurinta osaa emme ole vielä lukeneet. Yksi vieraista, Myles, oli vaikuttunut nähtyään Saara Karirannan töitä Wäinö Aaltosen museossa Turussa. Näyttelymme lattialla oleva muovimattopala muistutti häntä Balance-nimisestä teoksesta, jossa huoneessa olevat esineet olivat oudolla tavalla siirtyilleet paikoiltaan, lattia kohosi kohti kattoa, pöytä ja tuoli tasapainottelivat tilassa epätodellisesti ja itsensä ympäri pyörivän peilin pölyiseen pintaan oli kirjoitettu "I wish we all could die at the same time".

 


MORE